Assisin niitty

Assisin niitty
Subasio-vuoren luonnonpuisto

Sunday, July 16, 2006

Reidar Särestöniemi



















Värikylläinen pohjoisen maailma

Reidar Särestöniemi (1925-1981) oli yhtä värikylläinen kuin pohjoista luontoa runollisesti kuvaavat maalauksensa. Hän vietti valtaosan elämästään kotitilallaan Kittilän Kaukosen kylässä. Arvoituksellisesta persoonasta luotiin myyttiä menninkäisenä, Lapin noitana tai shamaanina.

Vaarapellon yläpäässä komeilee punainen, valtavan kokoinen karjalaismallinen talo. Alakerrassa on ateljeen lisäksi iso, sinisen mustasta laakakivestä tehty leivinuuni, takka ja pirtti nykyaikaisine keittonurkkauksineen. Ylhäällä ovat oleskelutilat, makuuhuoneet ja sauna.

Talon sisustus on yksinkertainen. Iso pirtinpöytä ja pitkät penkit pirtissä, pikkumakuuhuoneessa kaksi sänkyä ja ikkunalla 7-haarainen kynttelikkö, ateljeessa pari työpöytää ja maalausteline. Ruotsalaisella ultraviolettilakalla käsitellyistä hirsiseinistä kilpeää valo voimakkaasti. Ateljeen ikkuna avautui länteen. Näin vältettiin etelän häikäisevä valo. Tässä ateljeessa Reidar Särestöniemi ehti työskennellä puolitoista vuotta ennen kuolemaansa.

Riekon monet roolit

Kansakoulun keskeyttänyt Reidar kolusi pian läpi Kaukosen kirjaston kirjat. Opettajan lahjoittamat vesivärit olivat toinen ilonaihe Reidarin elämässä, jota varjosti alituinen ruoan ja valon puute.

Vanhemmat muuttivat Norjasta Särestöön, Reidarin isänisän tilalle 1910-luvulla, lohienkin perässä. Isä-Matti oli maanviljelijä, äiti-Alma Vesisaaren suomalaisia Norjasta. Sisaruksia oli kaiken kaikkiaan seitsemän, Reidar heistä nuorin.

Lapsena Reidar saattoi eläytyä pesäänsä suojelevan riekon rooliin niin, että suhisi, liiteli ja kävi siivet levällään kimppuun, jos joku uskalsi lähestyä pesää, jossa oli pyöreitä kiviä munina. Reidarilla oli keksittyjä sivupersoonallisuuksia, esimerkiksi yli 20 sanaa sisältänyt saksalainen, Perme-nimellä alkanut aatelinen, jolla naapuritkin häntä puhuttelivat. Vilkas Reitari hauskuutti kylän poikia ajamalla lampaat ja pässit katolle. Kerran Alma ripusti Reidarin kaulaan poronkellon, mistä tämä suuttui niin, että hakkasi kellon tuusannuuskaksi kiveä vasten ja pakeni vaaralle.

Koulun jäätyä kesken Reidar meni metsätöihin. Ohessa syntyi taidetta, esimerkiksi Stalinin kuvia tukkien päihin. Hän näytti akvarellejaan paikalliselle, Lapin maisemia maalanneelle taiteilija Einari Junttilalle, joka ei neuvonut yrittämään elantoa taiteen parista: leivänsaanti taiteesta olisi työn ja tuskan takana.

Äiti Alma kysyi syksyllä 1946 kylään tulleelta veljeltään, norjalaiselta kalakauppias Alfred Andresenilta, keksiikö tämä jotain Reidarille, joka oli innostunut vain maalaamisesta ja piirtämisestä. Andresen kiinnostui Reidarin töistä ja onnistui järjestämään itsensä Kemissä taiteilija Aale Hakavan puheille. Tästä aukesi Reidarin tie taideopintojen ja taiteen pariin.

Eksoottisena loistava saareke pidättyvyyden keskellä

Vilkas, Lapin murteella puhuva Reidar valloitti opiskelutoverit Suomen Taideakatemiassa, Aale Hakavan yksityisoppilaana. Hän tutustui taiteilija- ja kirjailijaryhmä Kiilassa Arvo Turtiaiseen. Turtiainen ja hänen vaimonsa, runoilija Brita Polttila olivat vakituisia vieraita Reidarin luona hänen asetuttuaan opintojen jälkeen kotitilalle maalaamaan. Tiedonjanoinen Reidar nähtiin myös Helsingin yliopistossa taidehistorian ja filosofian luennoilla.

Oma soppi löytyi parin vuoden ajaksi Mauri Favénin perheen omakotitalosta. Favén ja Reidar olivat säännöllisiä kirjaston asiakkaita. Reidarin käsissä kuluivat muun muassa kirjat tähtitieteestä biologiaan, runouteen, kaunokirjallisuuden klassikkoihin ja politiikkaan. Opinnäytetyö oli sensuelli alastonkuva arabialaisesta miehestä, joka lepää puolittain istuvassa asennossa toinen käsi polvella ja toinen kyynärpää maata vasten nojaten. Teoksen nimi on Arabialainen miesmalli. Opintojensa jälkeen Reidar palasi kotitilalleen työskentelemään.

Särestössä riitti taulunostajia, joille osoitettiin vieraanvaraisuutta talon vaatimattomuudesta huolimatta. Kahvinjuonnin jälkeen vanhemmat ja Anttu-veli vetäytyivät taustalle. Reidar oli isäntä, joka maalasi pirtissä ja myi tauluaan. Kun kaupat oli tehty, hän varasi osan myyntituloista tulevien töiden materiaalihankintoja varten ja törsäsi vasta sitten suruttomasti. Ensimmäinen, Lapin-aiheita sisältävä näyttely galleria Pinxissä oli yleisö- ja arvostelumenestys.

Reidar suunnitteli vaatteensa taiteilijan imagoonsa sopivaksi jo alle 30-vuotiaana. Taiteilijatoverit totesivat kärjistäen, että kesällä karvalakissa, pakkasella baskerissa. Reidar saattoi yhdistää asuunsa itämaisen paidan, hyljeliivin, patalakin, säpikkäät, hyljekengät sekä saamelaisen hopeavyön. Kotona hän viihtyi villapaidassa ja saappaissa, näyttelyn avajaisissa hänet saattoi nähdä afganistanilaisessa turkissa, jonka mustaa selkää koristi punainen ruusu.

Särestöniemi oli villien juhlien pitopaikka, joissa itseoikeutettuna isäntänä toimi vieraatkin hullaannuttava Reidar. Vieraina oli muita pohjoisen taiteilijoita ja kirjailijoita, muun muassa Kalervo Palsa ja Timo K. Mukka. Kun Reitari lähti juhlimaan Kittilän ravintoloihin, hän teki sen pukeutuneena pesukarhuturkkiin, karhunnahkahattuun ja kokovalkeaan, käätyjen koristamaan juhla-asuun. Alituisesti roihuava Reidar ja hiljainen kuuntelija ja pohdiskelija Timo K. Mukka olivat toisilleen vastakkaisia persoonallisuuksia, jotka arvostivat toistensa taidetta ja vaihtoivat mielipiteitä tuotoksistaan. Molemmat olivat kielellisesti lahjakkaita, persoonallisia itsensä ilmaisijoita, jotka saattoivat unohtua miettimään yhden sanan merkitystä ja sisältöä.

Reidarille alkoi sadella apurahoja ja stipendejä, töitä ostettiin ja naistoimittajat löysivät hänet. Reidarista rakennettiin kuvaa menninkäisenä, Lapin noitana tai shamaanina. Itse hän tunsi olevansa "toisinaan aistiva piste avaruudessa, punainen väri tai pehmeäkarvainen, eroottisesti pyöreä ilves". Herkkäuskoisille toimittajille Reidar lasketteli palturia, minkä kerkesi. Tarinoiden sepittäminen oli Särestössä keino kasvattaa lapsia. Satu piti pystyä erottamaan todesta.

Aurinkoa kohti kurkottava

Menestyvä taiteilija tarvitsi itselleen luomistilaa. Neljätoistametrisessä kotitalossa osoitettiin jokaiselle oma soppi. Toiset asustivat kapeaa päätä ja Reidar hallitsi viidenkymmenen neliön pirttiä, josta tuli hänen ensimmäinen ateljeensa. Seiniä kiersivät kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt, ikkunan vieressä olevalle työpöydälle oli sijoitettu maalipurkit hujan hajan. Huonetta koristivat matkoilta hankitut muistot. Reidar ehti elämänsä aikana kiertää koko maailman, Ruijan vuonoilta Espanjan esihistoriallisiin luoliin.

Ensimmäistä omaa ateljeekotia oli rakentamassa koko suku. Vintillä nukkuivat vieraat ja aurinkohuoneessa Reidar mietiskeli. Kellarissa säilytettiin poronruhoja. Ateljee oli suuri-ikkunainen ja tilava. Talon valmistuttua Reidar nimitti itseään heliotrooppiseksi, aurinkoa kohti kurkottavaksi ja auringon liikkeiden mukaan kääntyileväksi. Hän oli vihdoin saanut oman pesän.

Ateljeekodista tuli niin suosittu, että se sai vuonna 1972 viereensä laatikkomaisen hirsigallerian, jonka yläkerran ikkunoista Reidar näki inspiroivan Ylläksen tunturirivistön vielä silloinkin kun ei jaksanut hiihtää sinne. Toisen kerroksen uima-altaassa hän piti kuntoaan yllä. Seinän takana oli sauna, jonne saattoi piipahtaa uinnin jälkeen. Hohkaava lämpö teki hyvää taideteoksille.

Galleria oli kuin jättiläismäinen piilopirtti. Ikkunat olivat pieniä, nurkkien hirret katkottu vapaamuotoisesti. Arkkitehtoninen yleisilme oli huolettoman huolellinen. Ateljee näytti yöllä Ounasjoelta päin katsoessa palatsilta tai valon temppeliltä.

Taivaanjaarasta jänkään

Reidar etsi koko ajan ilmaisullisesti uusia teitä; hän oli värialkemisti, joka ei kaihtanut puristaa väriä tuubista suoraan kankaalle, eikä raapia kangasta sopivan vaikutelman aikaansaamiseksi. Reidar oli puhdasoppisten kauhu.

Omaksikuvaksi vakiintui komeasarvinen pässi, taivaanjaara. Myös riekko oli taiteilijan alter ego. Reidarin maalauksista löytyi usein riekon siipipeiliin tekemä ”kuutilosilmä”, jolla eläin pelottaa tunkeilijat pois, kuten Reidar pahan silmän.

Lapissa Reidar seurasi luonnon värien ja yksityiskohtien muutoksia vuodenaikojen mukaan ja etsi jännittävää värielämää kävelyretkillään. Kerran hän löysi harvinaisen värisävyisen sinipunaisen kämmekän, jonka sisarenpoika Veli Mäkitalo sai kerätä talteen. Kukasta syntyi suuri värirunoelma – Reidar suosi suuria pintoja, joilta löytyi vain luonnon värejä. Eläinten ohella maalauksissa esiintyivät kuu, jäkälä, vetistä jänkää vasten peilautuva aurinko, kuin auringonsilta merellä, jota Reidar nimitti ”auringon potenssiksi”.

Jängän merkityksestä hän on todennut Tyrvään Sanomissa 9.8.1969: ”Jänkä on mieluisin kuvattavani. Kaikki asiat tapahtuvat minulle jängällä. Minusta jängässä on kaikkea, koko maailma, jängän näen unissanikin. Siellä kohisee vihvilä, sataa, vesi käy kuuraan. Olen menossa jängille kuolemaan, vajoamaan salakavaliin hetteikköihin, nousen taas ylös kuusikkoon ja huomaan ettei se kuolema niin kummallista ollutkaan. Jänkä on minulle mystinen asia. Sieltä sädehtii valtava valo, milloin hyvä, milloin paha.”

Salassa pidetty yksityiselämä

Estottomuudestaan huolimatta Reidar oli luonteeltaan yksinäinen ja hänen oli vaikea luoda läheisiä ihmissuhteita. Hän tunnusti rakkautensa runoilija ja kääntäjä Yrjö Kaijärvelle, jota ei ollut koskaan tavannut: ”…tule kotoisen koiraskarhun luo, jolla on palvova katse ja sydämessä lämmin pesä Sinulle.” Samana vuonna hän maalasi Kielto ja kaipaus –teoksen, jossa kaksi suurta karhua syleilee toisiaan. Miehet kohtasivat ensimmäisen kerran seuraavan vuoden syyskuussa. Kaijärven kuoltua helmikuussa 1971 Reidar maalasi Luumunvärisen syksyn, jonka keskellä on yksinäinen, viisijalkainen taivaanjaara. Tunnelma on alakuloinen. Maan päällä ja taivaassa –taulussa Reidar on kietonut kätensä siromman miehen ympärille.

Kaijärven kuoleman jälkeen Reidar alkoi hakea lohdutusta yhä enemmän alkoholista, rauhoittavista lääkkeistä ja unilääkkeistä. Kaamoksen keskellä lohdutusta ja inspiraatiota toivat musiikki ja kirjallisuus. Reidar piti erityisesti kiinalaisesta runoudesta ja kirjoitti itsekin runoja. Hän hankki matkoiltaan kymmenkunta soitinta, joista jokaista osasi soittaa jonkin verran. Viuluja Reidarilla oli useampiakin.

Reidarin tultua nimitetyksi taiteilijaprofessoriksi 1974 Särestö muuttui korkean sosieteetin vierailupaikaksi. Vakiovieraisiin kuului Kekkonen, joka kutsui Reidaria ”Lapin profeetaksi”. Kun Suomen porvarit olivat ostaneet tauluja tarpeeksi, siirryttiin myymään ulkomaille. Ateljeekodin palossa uudenvuodenyönä 1977/78 meni taulujen, kirjojen, soitinten, runojen ohella suuri osa Reidarista. Pian hän lähti omaa karhujumalaansa tapaamaan.

Lähteitä:

Aalto, Eeli (1976): Reidar Särestöniemi. WSOY, Helsinki.

Aikio, Marjut & Matti (2005): Särestö - taiteilijan koti. Minervakustannus, Jyväskylä.

Ilvas, Juha (2000): Reidar Särestöniemen maailma. Art Fennica, Helsinki.

Liksom, Rosa (2002): Reitari. WSOY, Helsinki.

Polttila, Brita (1985): Reidar – muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä. Tammi, Helsinki.


Julkaistu Eevassa keväällä 2005. Reidarin värikylläinen hahmo alkoi kiehtoa, ja kun olen vahva henkilöjutuissa, miksi en olisi rynnännyt kimppuunsa. Nyt siirryn Freudiin, hyviä lukuhetkiä.

No comments: