Meine Gedichte auf Deutsch

Rita Dahl (geb. 1971) studierte Politologie und Komparatistik - beides mit Magister-Abschluss - in Helsinki, wo sie als freie Schriftstellerin und Journalistin lebt. Sie war Chefredakteurin der Lyrik-Zeitschrift Tuli & Savu (2001) und hat verschiedene Publikationen herausgegeben, darunter Bände zum Thema „Portugal“ und „Underground“ des Kulturmagazins Neliö (www.page.to/nelio) und eine teilweise zweisprachige Anthologie mit Texten von Autorinnen aus Zentralasien und anderen Ländern, in denen Zensur herrscht. Im August 2007 koordinierte sie eine Konferenz zentralasiatischer und internationaler Schriftstellerinnen.

In den Jahren 2006-2009 war sie stellvertretende Vorsitzende und Sprecherin des Komitees für Autorinnen des finnischen PEN.

2009 wurde sie vom Finnischen Kulturfonds als Stipendiaten für Schloss Wiepersdorf ausgewählt. Rita Dahl hat an zahlreichen literarischen Festivals, Konferenzen und Seminaren in Europa, Asien, Afrika und Südamerika teilgenommen.

Ihren ersten Gedichtband veröffentlichte Rita Dahl 2004 unter dem Titel Kun luulet olevasi yksin (Wenn du glaubst, allein zu sein). Ihm sind bislang drei weitere Gedichtsammlung gefolgt: Aforismien aika (Die Zeit der Aphorismen, 2007), Elämää Lagoksessa (Leben in Lagos, 2008) und Aiheita van Goghin korvasta (Motive zu van Goghs Ohr, 2009). Ferner hat sie ein Reisebuch über Portugal unter dem Titel Tuhansien Portaiden lumo – kulttuurikierrokisa Portugalissa (Der Zauber der Tausend Treppen – Kulturreisen in Portugal, 2007) vorgelegt sowie die Aufsatzsammlung Kuvanluojat (Die Bilderschaffer, 2009) mit Texten über jung verstorbene, legendäre finnische bildende Künstler, junge finnische Lyriker und ausländische Schriftsteller.

Einzelne Gedichte von ihr sind ins Englische, Spanische, Portugiesische, Russische, Türkische, Isländische, Arabische, Rumänische, Estnische und Deutsche übersetzt worden und in Anthologien und Zeitschriften erschienen. Die russische Übersetzung des Bandes Elämää Lagoksessa hat der Verlag Iskender in Kasachstan veröffentlicht.



Der letzte Melancholiker

Schwarze Galle fließt in ihm, das macht ihn zur dunklen, düsteren Gestalt wie der Tod selbst, jeden Tag sitzt er im Restaurant, ohne jemanden zu sehen, ohne mehr zu sehen als sein Skizzenbuch, dessen Seiten vollgesudelt sind mit Wörtern, Noten oder Bildern, er
ist in seine Aufzeichnungen vertieft wie in einen Gesprächspartner, den er nicht hat, unablässig verziert er die feinen Fasern des Papiers, blickt zwischenzeitlich auf,
zum Paar am Nebentisch, er
küsst nur auf Papier, das Papier, er weiß, was es bedeutet, gefangen aber frei zu sein,
er ist schwarz, aber auch weiß, er ist kein Motiv an einer Wand im Louvre,
sondern ein lebendiges Wesen auf zwei Beinen in einem Restaurant in Chiado, er gibt
einem vorbeigehenden Rauschgiftsüchtigen eine kleine Münze, denn zu einer
anderen Zeit hätte er das sein können, an der Glória-Treppe hat er Mitleid
mit einem Akkordeon spielenden Zigeunerjungen und lässt eine Münze in
dessen Hut fallen, den ein klitzekleiner Hund ganz fest zwischen
den Zähnen hält, er lässt den Stift unablässig auf dem Papier kreisen,
könnte der Stift Feuer auf dem Papier entfachen, fleckten
die Flammen längst an der Decke, er zieht täglich seine Kreise
durch dieselben Viertel, trifft die gleichen Menschen, er könnte
sich auch anders entscheiden, aber das will er nicht, er
ist zufrieden mit seinem Leben, das aus dem Umdrehen von
Steinen besteht, der Suche nach Geheimnissen in Nischen,
er weiß, dass seine Arbeit nicht vergeblich ist, auch
wenn er womöglich nicht so lebt, wie
das Leben aufgefasst wird von den
bürgerlichen Wesen, die am Restaurant
vorbei gehen, in dem er sitzt,
die Passanten,
von deren Unsichtbarkeit
er schreibt,
Tag für Tag
die gleichen Verse,
ohne Anflug von Trost


In mir ist eine Lust

In mir ist eine Lust auf nachtlose Nächte, auf einen Tag,
der in die Höhe steigt, auf viele Sonnen, die gleichzeitig
aufgehen, in mir ist eine Lust auf Regen, fallend
wie ein Schleier. In mir ist eine Lust, aber
kein Wille, ich benutze einfache Werkzeuge, den Klang von
Hammer und Meißel in der finstersten Nacht. Als wäre man
mit den Schlägen auf etwas aus, auf eine Nacht, die sich
über die dunkle Wand legt,
auf Runenzeichen, auf einen Namen vielleicht.


(Aus dem Band Tuhansien portaiden lumo – Zauber von tausend Treppen -, Avain 2007)




Kenneth Koch im Café, die Zwetajewa auf dem Meer

Kenneth Koch würde tagelang im Café neben dem Dom in Visby sitzen und bedeutsame und humoristische Anmerkungen machen über seine Kollegen und seine Rauchgewohnheiten sowie über den Seelenzustand der amerikanischen Literatur. Eva-Stina Byggmästar würde sich im Wald verstecken wie ein Hase und glauben, dass der Schmerz eine Seeroseninsel ist, die von innen her gefunden werden muss. Tua Forsström würde nach einer mit Pferden verbrachten Nacht die Polizei rufen, um eine Seele zu retten, die jemand, vermutlich die Mutter, verlassen hat. Nicht einmal das Studium in der wundersamen Fakultät hat ihr die richtige Antwort eingegeben – aber sie ist ja Dichterin und eine Dichterin kann ohne weiteres wundersame Fragen über Gefühlsdinge stellen.

Artur Lundkvist ist der lakonischste und wortkargste von allen, er wirft die Pfeile direkt auf die Zehn. Eva Ström würde sich ein Kostüm anziehen und sich fragen, woher Edith Södergran ihr Bild von Liebe und Trauer nahm, aber sie würde nicht darauf antworten können, warum die Södergran so jung und einsam starb. Koch würde alles mit Humor und (Selbst)Ironie quittieren, und ich vermutlich auch, aber wie der portugiesische Dichter sagt, das Leben ist manchmal so schwer, dass man lieber kotzen möchte als lustig sein. Marina Zwetajewa würde in ihrem Brief an Rilke mit Bedauern ausführen, warum nicht einmal der Seeblick vom Dom aus sie dazu bewegen kann, sich in ihren Briefpartner zu verlieben oder vielleicht würde sie behaupten, briefliche Liebe sei nur für Dichter, die in ihren Versen dunkel sind: „Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint, ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in einer anderen Welt.“




Wüstes Land

Wüstes Land, füllt sich immer wieder mit hoffnungsvollen
Wanderern, aus Erdteilen, Ländern, über deren breite Rücken
die Jäger schreiten, Afrika, Europa, Asien, Amerika, sie
ziehen durch mit großen Stiefeln wie durch die Geschichte,
den Krieg, den Frieden, den Konflikt und durch den Wald
- vor allem den Wald – der aufgeplatzten Erdkruste,
um in die Stadt jene Fackel zu tragen, die dort
einst brannte, die aber jemand irrtümlich
löschte, wobei die Lichter in allen Fenstern
der Stadt ausgingen, denn wenn man auch nur ein
Flämmchen mit Gewalt ausbläst, ist das
ein unverzeihliches Verbrechen, dem niemand
zustimmen sollte, sondern widerstehen, mit aller Macht,
so wie ein Vogel dem Jäger ins Handwerk pfuscht.
Die Gesetze der Natur sind einfach: Nur dem
wird der Weg gezeigt, der den Weg auch finden
will, und niemand zwingt dazu, den Weg zu finden:
Wie auskommen? Den Schritt verkürzen, langsamer
gehen, am Wegrand pflücken, was an Schönem dort
zu pflücken ist und den anderen ein paar Beeren übrig lassen?
Wäre das ein Anfang für die langsame Integration der Kontinente,
den Verlust der Nationalitäten, für ein Boot, das
oval im Alltag treibt und gegen einen Felsen prallt wie
gegen ein Land, nach dem es unbewusst gesucht hat, immer
unbewusst, weil Länder keine Grenzen haben, Kontinente
keine vorab festgelegten Strecken und Vögel nicht nur
eine richtige Zugroute: Drum sollte auch der Mensch an
die Tragkraft seiner Flügel glauben und den Schritt verkürzen.
Geschwindigkeit ist etwas, woran man sich gewöhnt,
das Auto muss die Zweihundert erreichen und die Spirale
dreht sich weiter, die Erdteile werden härter
und die Flaschen fliegen in höherem Bogen und schneller
in den Graben, und der Ort spielt keine Rolle mehr, denn
so geschieht es auf den Straßen von Lekki und Helsinki, die Natur
hat keinen Preis, auch keine Kilometerbeschränkungen, sie sind
vergebens auf den Schildern vermerkt, und die Räder des
Motorrads hämmern das Tempo in den grauen Morgen, der
Benzin in alle Wunden träufelt, worauf sie weiter eitern
und das kranke Gewebe wuchert und sich auf den Straßen ausbreitet,
wie Blaualgen in der Ostsee, und das Geschwür wird auch noch
kommen, die Nekrose, die toten Gesichter, der chinesische
Wanderarbeiter mit den schwierigen Arbeitsbedingungen, flüchtige
westliche Autos, ein kleiner Wink, abgefallene Vogelflügel
in der Luft, aus der die Insekten eins nach dem anderen langsam
zu Boden schweben, in einer Stille, wie nach einem Aufprall
oder einer langen, beendeten Reise

(Aus dem Band Elämää Lagoksessa – Leben in Lagos -, ntamo 2008)




Ich suchte nur nach einem Kuss

Ich suchte nur nach einem Kuss, drehte
die Kontinente um deswegen.
Ich wurde älter,
physisch war ich jung. Meine Fähigkeit,
das Echte vom Vorgetäuschten zu unterscheiden
blieb schlecht und führte zu Kollisionen
mit harten Elementen. Ich stürzte
vom Fels, auf der Suche nach einem Fenster für einen Menschen;
statt einem Fenster begegnete ich verschlossenem
Menschenfleisch, das gleichzeitig scheel und lustvoll
schaute. Ich zog mich weiter zurück in die Ecke,
obwohl ich dort eigentlich schon war.
In fremden Dörfern erlebte ich sonnige Stunden
mit den Landleuten. Es war, als hätten wir zusammen
Brot im Dorfofen gebacken und es liebend zwischen uns geteilt.
Daran erinnere ich mich. Neonlichter
blendeten meine Augen, vor mich trat
ein edles Wesen, das etwas sagte.
Aber es sprach an mir vorbei und mit anderer Stimme,
und wir kannten uns nicht einmal,
obwohl wir uns mehrfach auf der Straße
unterhalten hatten. Aus den Spalten im Asphalt
tauchten wunderliche Blumen auf, und ich alterte,
obwohl ich von Geburt an alt war. Ich versuchte
weiterzugehen, aber an der mit gelbem Band abgesperrten
Unfallstelle wurde ein Verbrechen untersucht,
offensichtlich Mord. Es ist möglich,
sich den anderen vorzustellen. Es ist möglich, sich ihn so
vorzustellen, dass er vollkommen aus den Augen verschwindet.
Ich konnte mir auch einen Mund für ihn vorstellen. Ich fiel.
Zu gefährlich. Ich machte weiter, obwohl der ganze Körper
wie betäubt war und aller Dinge müde;
der Körper eines uralten jungen Menschen. Ich überlegte mir
Stellungen, die man im Grab einnehmen kann. Es führte zu nichts.
Meine Beine waren taub von all dem Gehen
durch fremde Dörfer, Städte und von den fortwährenden
sinnlosen Vorstellungen. Ich rollte mich immer fester
in meine Decke ein und schaute seltener hinaus.
Ich kaufte das Nötige. Blieb in der Wohnung. Das Träumen
hörte auf. Ich hing nicht mehr am Computer fest, erinnerte mich nicht einmal,
dass es so etwas gab. Ich löschte die Lichter.

(Aus dem Band Aiheita van Goghin korvasta – Motive zu van Goghs Ohr, Ankkuri 2009)

Übersetzungen von Stefan Moster

Suurten teemojen äärellä

”Ensimmäisen runokokoelmani Ein Engel fliegt durch die Tapetenfabrik olisi pitänyt ilmestyä jo vuonna 1987, mutta sensori olisi halunnut, että olisin ottanut joitakin kohtia pois. Minun ei tarvinnut välittää tästä, koska en ollut riippuvainen tästä; työskentelin psykologina”, kertoo Kathrin Schmidt (s. 1958), joka on julkaissut viisi runokokoelmaa ja neljä romaania ja on Saksan tunnetuimpia naiskirjailijoita.

Esikoisrunokokoelma Poesialbum ilmestyi jo vuonna 1982 halvassa 80 pennin sarjassa, jonka muita runoilijoita olivat muun muassa Walt Whitman, Tomas Tranströmer ja Vladimir Majakovski.

Vasemmisto-oppositioon kuulunut itäsaksalainen kirjailija kirjoitti DDR:n aikana niin hyviä runoja, ettei sensuuri koskaan iskenyt niihin. Hänen runojaan on ilmestynyt myös suomeksi kahdessa antologiassa: Merja Virolaisen toimittamassa Toisen sanoin – Mit den Worten des Anderen (Like 2003) ja Stefan Mosterin Puiden lohtu – saksankielistä runoutta 1946 – 2000 (WSOY 2005).

Schmidtin runoissa kuvataan usein väkivalloin kahtia jaettua maailmaa, jossa oppi tulee ylhäältä päin, eikä sitä voi kyseenalaistaa. Mielikuvitus vapauttaa auktoriteettien hallitsemassa todellisuudessa.

Schmidt uskoo, että hänen omassa persoonallisuudessaan on piirteitä, jotka ovat saaneet hänet kiinnostumaan psykologian opiskelusta, ihmissielun piirteisiin perehtymisestä, mutta hän on hyödyntänyt opintojaan kirjoittamisessaan korkeintaan alitajuisesti.

”Kriitikot pitivät ensimmäisen ja toisen runokokoelmani runoja poliittisina, mutta minulle ne olivat vain runoja, joissa kaikki liittyy kaikkeen.”

Minun mielestäni Schmidtin runot puolustavat pasifismia ja jakamatonta maailmaa, jossa on vain yksi arvo kiväärimiehen ”poseerauskiihkon” tai maalle ajautuneiden ”delfiinivanhempien” yli muiden – ihmisarvo. Tämän sanoman tärkeyden Schmidtille ymmärtää kun muistaa, että hän on elänyt vuosikymmeniä jaetussa maassa, jossa STASI valvoi myös kirjallisuutta ja määräsi mitä sai julkaista ja mitä ei.

Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (Kiepenheuer & Witsch 1998) –esikoisromaani oli viime vuosisadalta tälle vuosisadalle ulottuva maagis-realistinen perhetarina, ja myös myöhemmissä romaaneissa on elementtejä maagisesta realismista.

Schmidtin uusin, neljäs romaani Du stirbst nicht (Kiepenheuer & Witsch, 2009) liikkuu suurempien teemojen äärellä. Kirjan päähenkilö Helene Wesendahl halvaantuu vakavasti, vaipuu koomaan ja opettelee koomasta heräämisen jälkeen pikkuhiljaa puhumaan. Hänen miehensä vierailee sairaalassa ja on avulias, mutta yhtäkkiä hän oivaltaa, että hän ei olekaan rakastanut tätä, vaan naista, joka on ollut aikoinaan mies. Helene joutuu rakentamaan identiteettinsä uudelleen kielen menettämällä. Romaanissa on käytetty omaelämäkerrallisia aineksia: Schmidt vaipui aivoverenvuodon seurauksena koomaan ja oli puhumattomana puolisen vuotta. Hänen täytyi rakentaa opetella kieli kokonaan uudelleen sana sanalta.

”Seuraavaksi kirjoitan romaanin kahdesta keski-ikäisestä juutalaissisaruksesta, jotka ovat varttuneet DDR:ssä. Heidän vanhempansa ovat olleet kommunisteja, jotka ovat muuttaneet ympäri maailmaa, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, etsimään juuriaan. Traaginen kysymys kuuluu: miksi sisarukset ovat jääneet Saksaan?”

Future readings

My future readings, if you happen to be in Germany:

19.7. Summerparty in Schloss Wiepersdorf, starting at 2 PM, bus transport from Jüterbog train station at 12.05 and 13.05

16.9. in Berlin, 20 Uhr, Kulturhaus Mitte:
Literatursalon Mitte mit Giwi Margwelaschwili (D/Georgien) und Rita Dahl (Finnland)

11.10. three Finnish poets in Schloss Wiepersdorf and later on other venues in other cities (e.g. Finland´s Institut in Berlin)

Runot & vaihtoehtoiset runot

Kadotetussa puutarhassa

Uurnien kupeissa alastomat pojat
rypäleterttuineen, ilot on kiveen
kaiverrettu, ne eivät karkaa koskaan pois,
saavuttamattomina ne pysyvät puutarhassa.

”Ich küsste zum ersten Mal an ihrem Mund”,
Bettina kirjoitti Katherinelle tämän tehtyä
itsemurhan epäonnistuneen rakkaussuhteen
jälkeen. He lukivat yhdessä nuoren Wertherin kärsimyksiä

eläen vuorenhuipulta laaksonpohjaan asti. Sitten
he rakastuivat, seikkailivat tai vain avioituivat ja
muuttuivat juopoiksi, elämänhaluisiksi kokijoiksi
tai homehtuivat kodin kiemuroihin. Bettina ei kestänyt

keskellä ei mitään, vaan halusi kaupunkiin
keskelle taiteilijoita, neonvaloja, musiikkia, ja vaikka
hän oli isälle ”am liebsten von allen Kindern”, isää hän
ei koskaan löytänyt miestensä joukosta.

27 ruusunnuppua; siinä kaikki mitä sinusta jäi, vaikka
juuri sinä kaikista ihmisistä olisit voinut olla ”pienelle
berliiniläisjuutalaiselle” se, mitä yksikään runoilija tai
oikeustieteen opiskelija ei koskaan onnistunut olemaan.


Kadotetussa puutarhassa

Uurnat pojat karanneet
tertut tyhjät
saavuttamaton puutarha

”Ich küsste zum ersten Mal an ihrem Mund”
Bettina
ja nuori Werther

joi lähteestä liian syvään,
jätti juomatta, kaikki
taiteen vuoksi,

”am liebsten von allen Kindern”
isä meidän joka saat etsimään
eikä koskaan löytänyt miestensä joukosta.

27 ruusunnuppua haudalla
27 suudelmaa
antamaton


Achim von Arnimille

Nuorimmainen on vilustunut, ja minä laulan salongeissa, että saisimme leipää pöytään iltaisin. En voi hyvin itsekään, mutta valkosipulimaito karkottaa sairaudet. Minä en voi sairastua, silloin lapsilla ei olisi ruokaa joka päivä. Miten sinulla menee? Ethän istun liian pitkään iltaa ystäviesi kanssa, vaan huolehdit myös linnan asioista? Raha- ja terveyshuolista huolimatta meillä menee hyvin. Salonkini maine on kiirinyt kaupungissa, ja siellä käyvät monet nuoret kirjailijat ja filosofit. Olethan iloinen puolestani? Minulle on kertynyt jo pieni maine laulajana tässä suuressa metropolissa, jossa lehmukset tuoksuvat kaksin verroin makeammilta kuin kylässämme. Minulla on ikävä sinun suudelmiasi, mutta en voi palata, koska en tule toimeen ilman kaupungin valoja, kahviloiden ja tehtaiden melua. Tukehtuisin kuoliaaksi ikävästä Wiepersdorfin lehmusten alla muistellessani salonkejani Berliinissä. Älä ymmärrä minua väärin: rakastan Wieperdorfin lehmuksia, ei ole mitään kauniimpaa kuin Wiepersdorfin lehmukset kesäkuussa, mutta en tule toimeen ilman kaupunkia, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan ja jossa saan kuulua nimettömään massaan. Lapsista en tarkkaan tiedä, mutta ainakin he ovat tottuneet Berliiniin ja heillä on kaupungissa ystäviä, jotka ovat heille rakkaita, kuten minulle.



Achim von Arnimille

Että saisimme leipää pöytään iltaisin. En voi hyvin itsekään, mutta valkosipulimaito karkottaa sairaudet. Miten sinulla menee? Raha- ja terveyshuolia, mutta salonkini maine kiirii kaupungissa, ja siellä käyvät monet nuoret kirjailijat ja filosofit. Olethan iloinen puolestani? Minulle on kertynyt jo pieni maine laulajana mutta tukehtuisin kuoliaaksi Wiepersdorfin lehmusten alla muistellessani salonkejani Berliinissä. Älä ymmärrä minua väärin: rakastan kylämme lehmuksia, ei ole mitään kauniimpaa kuin Wiepersdorfin lehmukset kesäkuussa, mutta en tule toimeen ilman kaupunkia, jossa minulla on vain muutamia tärkeitä ihmisiä. Lapsista en tarkkaan tiedä, mutta ainakin heillä on kaupungissa ystäviä, jotka ovat heille rakkaita, kuten minulla. Konsertissa voisi käydä vaikka joka ilta, ellei niitä olisi niin paljon.


Lieber Johann Wolfgang von Goethe

Meta. Mesta. Sinussa näen itseni sellaisena kuin todella olen. Ilman Sinua ei ole minuakaan, ja tämä ajatus meidän kahden yhteenkuuluvuudesta ja samanlaisuudesta lohduttaa minua yksinäisessä huoneessani. Haluaisin täyttää poskiesi tyhjät shakkiruudukot. Soitan päivisin pianoa, ja kuvittelen, että Sinä olet yleisöni. Niin soittoni kulkee aina paremmin. Sinä olet ihannekuulijani. Jos ei ole Sinua, ei ole minuakaan, ja siksi tarvitsen ajatusta tyhjistä shakkiruuduista kasvoilla. Katson kohti ja juuri silloin tulen. Haukan tuulivoima on sen siivissä, ruiskaunokin hennossa varressa. Ponnistuksesi perustavanlaatuisten vastaparien kanssa, kansallisen kulttuurimme kehittyvää alkemiaa, ponnistuksilla on aina suunta. Meillä se voisi yhtyä. Jos todella olisimme samasta maasta, jos olisimme. Tuntisimme ilman shakkiruudukkoa. Toivottavasti sait tämän kirjeen; lähetin sen eilen kuriirin mukana. Äitini on huolissaan Sinusta, kuten aina, ja on pian tulossa Karlsbadiin käymään. Oikeasti en ole höpäkkö, sinun pitää uskoa minua, koska en koskaan valehtelisi Sinulle.

Im Dorffest & ständige Gästen im unsere Schloss

Kuukaudet linnassa

Toukokuinen lauantai noin 80 kilometriä etelään Berliinistä. Juna on pysähtynyt, ja vedän ulos suurta matkalaukkuani ja tietokoneelle varattua pienempää laukkua. Asemarakennus näyttää autiolta, ja ovet ovat visusti kiinni. Olen saapunut Jüterbogin kaupunkiin, jonka ympäristöön berliiniläiset tulevat lähinnä viettämään urheilullisia viikonloppuja pyöräillen tai kävellen. Minun tarkoitukseni on kuitenkin toinen. Olen tullut tänne lukemaan, kirjoittamaan, matkustamaan, kokemaan ja nauttimaan luonnosta Suomen Kulttuurirahaston myöntämän viiden kuukauden oleskelustipendin turvin.

Taksikuski Machel ilmaantuu täsmällisesti paikalle ja lähdemme ajamaan kohti päämääräämme, Wiepersdorfin linnaa, ohi pienten, idyllisten kylien ja lukemattomien peltojen. Tähkät huojuvat tuulessa silmänkantamattomiin. Autotiet ovat kapeita, ja niitä reunustavat suuret lehmukset. Matkan varrella paljastuu, että ainakin Brandenburgissa uskotaan tuulivoimaan. Muhkeankokoiset propellit pyörivät niittyjen keskellä. Osa kylien rakennuksista näyttää tyhjiltä ja autioituneilta. Nuoriso on muuttanut joukolla pois maaseudulta kaupunkeihin etsimään leveämpää leipää ja maataloutta fyysisesti kevyempiä elinkeinoja.

Linna ei ole aivan niin ylenpalttinen kuin odotin, vaan se muistuttaa olemukseltaan pikemminkin suurta kartanorakennusta. Tornit puuttuvat, mutta muuten ympäristö on idyllinen, kuin antiikin taiteen ja luonnon ympäröimä kehto. Tapaan heti berliiniläiskirjailija Kerstin Kempkerin, jonka kanssa teen tavarani huoneeseen jätettyäni pienen kävelylenkin linnan ympäristössä. Parinsadan metrin päässä sijaitsee kuvataiteilijoiden ateljeille tarkoitettu suuri valkoinen rakennus. Valokuvaaja Nicole Ahland on ainoa paikalla oleva kuvataiteilija, ja hän esittelee pientä ateljeetaan, jonka seinille on ripustettu kuvia hänen nykyisestä projektistaan, erilaisista portaikoista ja tiloista. Jatkan yksin lenkkiäni linnan takana sijaitsevaan metsään, jossa on ristiin rastiin polkuja. Niitä pitkin pääsee lähistöllä sijaitseviin kyliin.

Myöhemmin tapaan linnan muut asukkaat: unkarilaissyntyisen säveltäjä Peter Köszeghyn vierailulla olevine vaimoineen ja lapsineen, frankfurtilaisen runoilija Marcus Roloffin, berliiniläisen kirjailija Katrin Schmidtin, stuttgartilaisen Sudabeh Mohafezin, berliiniläisen kuvataiteilija Martin G. Schmidtin ja toisen suomalaisen stipendiaatin, taidehistorioitsija Sanna Ojanteen, sekä ”linnanrouva” Frau Frechenin ja hänen 18-vuotiaan poikansa Romanin. Afganilaissyntyinen Massum Faryar on ilmeisesti käymässä taas toisessa residenssissä Hampurissa rouvan varoituksista huolimatta.

Linnan elämää piristivät välillä stipendiaattien ystävät tai hetkeksi palaavat entiset linnan-kävijät. Berliiniläinen historioitsija Annett Gröschner piipahtaa haastattelemassa kylän naisia valmisteilla olevaan kirjaansa ja Sudabehin ystävä käväisee myös talossa ystäväänsä tapaamassa. Pienetkin piipahdukset toivat hiukan lisää elämää internaattiin, jossa samat ihmiset ovat kuukaudesta toiseen tekemisissä toistensa kanssa. On mukavaa tavata oman taiteen alan lisäksi muiden taiteenalojen edustajia, mutta joskus sosiaalinen kanssakäyminen alkaa rasittaa. Lisäksi täällä käyneet suomalaiset eivät ole yleensä osanneet saksaa, tai heidän kielitaitonsa vaatisi lisää harjoitusta, omanikin.

Kolmen keittäjän koekeittiö loihtii meille herkkuja munakoisosta, parsasta ja tuiki tuntemattomista vihanneksista, ja lihansyöjiä hemmotellaan pihveillä ja kastikkeilla. Olo on askeettisen taiteilija-asuntolan huoneesta huolimatta kuin linnanrouvalla, ja sellainen on niin harvinaista, että siitä pitää nauttia täysin rinnoin. Lyhyet parin päivän Berliinin-reissut keskeyttävät oleskelun. Piipahdukset suurkaupungin museoissa, linnoissa, kaupoissa ja laulutunnilla ovat välttämätöntä ohjelmanvaihdosta päälle. Täysihoitoa on luvassa seuraavan viiden kuukauden ajan. Vain koekeittiön vieraat vaihtuvat. Minulle sattuu hiukan huono tuuri, koska ehdin nauttia kirjailijoiden seurasta vain kuukauden, parin ajan. Minun ”kaudellani” Wiepersdorfin valtaavat kuvataiteilijat ja säveltäjät. Stipendiaatteja on Suomen ja Saksan lisäksi Itävallasta ja Tanskasta.

Lähiympäristön kylät ovat oma elämyksensä. Herbersdorfissa törmään epäilevään ja sulkeutuneeseen ilmapiiriin, kun paikallinen mies kieltää kuvaamasta talonsa ikkunaa koristavaa norsua. Muissa kylissä vastaavaa vihamielisyyttä ei ilmaista ainakaan ääneen. Nämä ovat kuin villin lännen elokuvien autioita kyliä, joissa ei risahda risukaan eikä eläviä ihmisiä liiku mailla eikä halmeilla. Meinsdorf, Nonnendorf, Reindorf, Welsickendorf – kyliä on äärettömästi.

Maatalous on ollut alueen pääelinkeino, ja on ilmeisesti sitä vieläkin, sikäli kun jäljelle jääneitä asukkaita on jäljellä kussakin kylässä. Hylättyjä tuotanto- ja asuinrakennuksia löytyy kaikkialta. Rikotut ikkunat ja seiniin muistoiksi jätetyt kirjoitukset kertovat vielä siitä, että näissä kylissä on ainakin joskus asunut joku. Meinsdorfissa on myös juutalaisten hautausmaa. Muutama nukkehahmoinen sotilas talojen pihoilla muistuttaa menneisyydestä ja siitä, että tämän maan historiaa varjostaa suuri tragedia.

Ne tekevät sen itse

Haavikon erinomainen ”Ne tekevät sen itse”-lause osoittautui jälleen todeksi, kun sekä Sanoma-WSOY:n toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen että Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen levittivät lehdissään absurdeja Sanoma Newsin tekijänoikeuskaappauskaavailuja koskevia lausuntojaan. Kun Kansainvälinen Lehdistöinstituutti IPI myönsi toukokuun 2009 alussa Novaja Gazetan päätoimittajalle Dmitri Muratoville sananvapauspalkinnon, Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla julkaistiin laaja juttu aiheesta ja Virkkusen sananvapausaiheinen juttu. Virkkunen puolusti vapautta kirjoittaa ja ajatella demokraattisen yhteiskunnan elinehtona.

Miten kaunolause suhteutuu Sanoma Newsin ryöstöyritykseen? Muratov puolestaan kommentoi Venäjän valtiojohdon mielellään esittelevän Novaja Gazetaa maan ainoana vapaan tiedonvälityksen toteutuspaikkana, mutta samaan aikaan lakkauttavan lehden aluetoimituksia, seuraavan ja salakuuntelevan toimittajia ja nostavan lehteä vastaan 40 oikeusjuttua vuosittain.

Suomen Journalistiliitto ja lähes kolmekymmentä muuta luovien alojen tekijäjärjestöä vastusti Sanoma Newsin aikeita noin 300 henkilöä paikalle houkutelleessa mielenosoituksessa, kuitenkin tuloksetta. Suomen Journalistiliiton freelancer-jäsenet päättivät viedä asian markkinaoikeuteen. Sanoma News ei saa soveltaa oikeusprosessin aikana ”kohtuuttomia ehtoja” kahden miljoonan euron uhkasakon uhalla. Markkinaoikeus tekee päätöksensä keskimäärin 14,1 kuukaudessa ja tuona aikana freelancereita on kehotettu jatkamaan työntekoa vanhoilla ehdoilla.