Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, February 17, 2017

Tarjolla edullista sparrausta kirjoittajille


Lehtikirjoittamisen kurssini päättyi Kriittisellä korkeakoululla ja erään opiskelijan palaute oli: "Rita luotsasi meitä asiantuntevasti ja rakentavasti. Opittava aines oli toimivaa ja kokonaisuus hyvä paketti. Tunneilla oli keskusteluja, jotka veivät asiaa eteenpäin. Ilmapiiri kannusti edistämään omaa projektia. "
Nyt voisin tarjota kurssille jatkoa esimerkiksi etänä. Jos haluat osallistua kurssilleni, laita yv osoitteeseen ritdahl@gmail.com tai soita: 0453104571.
Kurssi koostuisi lähettämistäni jutuista ja teoriaosuuksista. Jutut voit lukea omalla ajallasi. Ne edustavat oman genrensä huippua - vain hyvästä oppii itsekin paremmaksi kirjoittajaksi tai kirjoittajaksi.

Kuka sinä olet? Voit olla vasta-alkaja tai pidemmälle ehtinyt ammattilainen - kaikki saavat tästä jotakin omien toiveidensa mukaan. Saat palautetta mistä tahansa juttutyypistä.

Kurssiin kuuluisi myös Skype-osuuksia, jotka olisivat toiveiden mukaan yksilöllisiä - joku voisi saada palautetta jutustaan, faktasta tai fiktiosta (myös runo/proosa), toisen kanssa voisin keskustella luetusta ja pohtia olennaisia asioita siinä, tai toiveen mukaan jotakin muuta. Jos kirjoitat juttuja, kolmessa Skype-sessiossa voisi jokaisessa käsitellä esimerkiksi yhden. 
150 euron kurssihintaan kuuluvat teoriaosuudet ja juttulinkit sekä kolme tunnin Skype-sessiota kunkin kanssa.
Olen taustaltani pitkän linjan kirjailija ja toimittaja, joka on julkaissut satoja juttuja kymmenissä lehdissä. Kirjailijana olen julkaissut 16 omaa teosta, faktaa ja fiktiota. Koulutukseltani olen valtiotieteiden maisteri, filosofian maisteri ja vuoden alusta journalismin YAMK-opiskelija Haaga-Heliassa.
Katso Wikipediasta tietoni. 

Itsensätyöllistäjät ansaitsevat kunnon turvaa

Itsensätyöllistäjät ansaitsevat kunnollista turvaa ja vakituisen työn
Niin työläisellä kuin itsensätyöllistäjällä on oikeus palkkaan työstään. Itsensätyöllistäjä on monipuolinen sateenvarjokäsite, joka pitää sisällään niin yksinyrittäjiä, freelancereita, ammatinharjoittajia kuin apurahansaajia ja näiden ryhmien erilaisia yhdistelmiä. Itsensätyöllistäjät työskentelevät hyvin vaihtelevissa ammateissa osto- ja myyntiagentista fysioterapeuttiin ja kouluttajiin sekä taiteilijoihin.
Moni itsensätyöllistäjä kokee olevansa pakkoyrittäjä ja työskentelee yrittäjänä vain, koska palkkatyötä ei ole ollut saatavilla. Yleisiä piirteitä itsensätyöllistäjän työlle ovat alhainen tulotaso, heikko sosiaaliturva ja riippuvuus yhdestä työn tilaajasta. Myöskään eläketurva ei kerry apurahan varassa olevilla taiteilijoilla, jotka eivät saa maksaa eläketurvaa kuin apurahaa saadessaan. SKP:n mielestä itsensätyöllistäjien määrän kasvu onkin seurausta lisääntyneestä riistosta ja yhä suurempia voittoja tavoittelevien pääomapiirien pyrkimyksestä heikentää työväenluokan asemaa. SKP puolustaa itsensätyöllistäjien asemaa ja toimeentuloa.
Kohtuuttomat liian tiukat ehdot ja karenssit vaikeuttavat tänään itsensätyöllistäjien elämää. SKP vaatii työttömille itsensätyöllistäjille oikeutta työmarkkinatukeen ja opiskeluun samaan aikaan. SKP on myös esittänyt sosiaaliturvajärjestelmän yhtenäistämistä 1200 euron perusturvaksi. Myös tämä uudistus parantaisi itsensätyöllistäjien asemaa huomattavasti.
SKP vaatii, että nykyisen tempputyöllistämisen, pätkätyökulttuurin ja työn keskittämisen sijaan on perustettava kunnollisia työpaikkoja kuntien ja valtion panostuksilla. Työllistämistoimintaan ja peruspalvelujen tuottamiseen suunnatut lisäinvestoinnit luovat sekä työtä että hyvinvointia ihmisille. Lisäksi SKP esittää, että työtä on alettava jakaa esimerkiksi kahteen kuuden tunnin työvuoroon ansiotasoa alentamatta. TE-toimiston olisi joustettava ja sallittava myös tutkintoon johtava opiskelu työttömyysturvalla erityisesti usein jopa nollatuloja saaville itsensätyöllistäjille.
Itsensätyöllistäjien ja pakkoyrittäjien määrän kasvu on seurausta Suomessa jo useamman vuosikymmenen ajan harjoitetusta, työtätekevien etujen vastaisesta uusliberalistisesta politiikasta. Suomen kommunistinen puolue vaatii Sipilän hallituksen harjoittaman työpaikkojen ulkoistamisen ja palvelujen yksityistämisen lopettamista. Tämä on mahdollista työväenliikkeen ja työväenpuolueiden yhteisillä aloitteilla ja joukkovoimalla.
Suomen kommunistinen puolue 16.2.2017

Monday, February 13, 2017

Viikon mediapäiväkirja

Viikon mediapäiväkirja

Uudet seuraamani mediat olivat Long Play, Politiikasta.fi ja Yle Areenan uudenlainen sisältö, johon en ole ennen tutustunut.

Aloitin päivän lukemalla säveltäjä Pasi Lyytikäisen blogista ohjeet hyvälle apurahahakemukselle. Lyytikäinen listaa hyvin yleisluontoisia kokemuksia apurahojen hakemisesta. Argumentit istuivat hyvin omaan pitkään kokemukseeni aiheesta. Lyytikäinen muistuttaa hakeneensa apurahoja 20 vuoden ajan ja noin joka kymmenennen apurahahakemuksen onnistuneen ja hänen siis olleen hyvin onnekas.

Janne Saarikiven Moskova-juttu Long Playssä

Luin Janne Saarikiven singlestä ilmaisen näytetekstin. Janne tajuaa jo varhain, että isä on töissä paikassa, ulkoministeriössä, jossa joutuu valehtelemaan työkseen. YYA-sopimuksella oli laajat heijastusvaikutukset jopa lasten pelimaailmaan. Pieni Janne kirjoitti ihannoivin silmin tuosta sopimuksesta, joka toi isät humalaisina kotiin ja melkein kielsi Commodore 64-pelit hyvien yhteistyösuhteiden perusteella.

Peruste-lehti

Luin Peruste-lehdestä Atlas Saarikosken kolumnin Äotoyspakkauksista kaikkien pakkauksia: miten äitiyspakkausidean voisi monistaa kaikenikäisille. Näin kenelläkään ei olisi kylmä. Samalla Saarikoski muistuttaa karuista tilastoista: Kun vuonna 1995 köyhissä perheissä eli 52 000 lasta, on luku nyt kolminkertainen, THL:n arvion mukaan 150 000.

Yle Areena

Dok: Ghostland kertoo miten metsästäjä-keräilijät busmannit keräävät ruokansa ennemmin luonnosta kuin supermarketin kassalta, eikä heillä niitä olekaan. Heidänkin on pitänyt sopeutua hallituksen toimiin ja päästää elantoa saadakseen turistit käymään kylässään. Dokumentin ideana on busmannien matka Saksaan tutustumaan kaupunkiin ja maaseutuun. Kulttuurien yhteentörmäys ei saa heitä muuttamaan tapojaan. He pitävät turistien maailmaa, kauppakeskuksia, kiireistä työelämää, ja rahataloutta, outoina. Busmannit pitävät matkallaan näytöksiä elämäntavastaan, jossa ovat edelleen matkankin jälkeen kiinni.

Yle Areena

Minuutin uutispätkä Itä-Virumaasta, jossa entinen narkomaani auttaa ihmisiä eroon huumeista ja viinasta. Pätkässä on myös nuoria harrastustensa parissa.

Maanantai 6.2.

Yle Areena

Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmasarjassa Muurien aika -ohjelma valottaa miten turvallisuusarkkitehtuuri toimii Espanjassa Ceutassa. Siellä hän haastattelee erästä paperitonta, joka on pyrkinyt Afrikasta Eurooppaan. Sieltä hän jatkoi Tanskan ja Ruotsin välillä sijaitsevalle muurille, jotka todentavat muurien toiminnan logiikan: ne pysäyttävät pakolaisvirran juuri eniten apua tarvitsevilta. Samalla kuuntelin Muurit-podcast-sarjan, jossa haastateltiin paperittomia ja kantaruotsalaisia Ruotsiin tulon helppoudesta. Ruotsiin on syntynyt ja syntymässä suuri paperittomien luokka, jolta puuttuvat kaikki perusoikeudet. Muurien perustamista on perusteltu myös terrorismin uhkalla. Samaan aikaan kansainvälinen yhteisö on ollut kykenemätön ratkaisemaan siirtolaisuuden alkusyitä, esimerkiksi Syyrian sotaa.

Tiistai 7.2.

YLE Areena

Katsoin YLE Areenasta Presidentti-sarjan ensimmäisen osan. Ohjaaja Lauri Nurksen sarja palauttaa ennen kaikkea uskon visuaalisuuteen. Sarjalla on todella hienot kameramiehet. Se sekoittaa faktaa ja fiktiota muun muassa käyttämällä todellisia YLE-juontajia ja siirtämällä presidentin valinnan Musiikkitaloon.

Opposition Henri Talviosta tulee Suomen seuraava presidentti ja voitonjuhlassa kameramies hyödyntää erinomaisesti Yhdysvaltain presidentinvaaleista tuttuja kuvakulmia. Sarjassa myös spekuloidaan presidentin vaikutusmahdollisuuksien heikentämisestä viime aikoina.

Keskiviikko 8.2.

Kävin Brasilian Le Monde Diplomatiquen sivulla. Tarjolla on artikkelia rikollisuudesta Amazonasissa, Trumpin ennustamattomasta aikakaudesta, jolloin jyrää iskulause: Amerikka ensin!”, juttu rasismista mediassa ja vasemmistossa, Trumpin paluusta kylmän sodan asepolitiikkaan: hän on uusinut ydinasearsenaalin ja hankkii uusia satamia ja taistelukoneita. Lehdessä on myös artikkeli näkymättömästä sähkömagneettisesta saasteesta, jota kännykät aiheuttavat. Vietnamissa on tapahtunut dynaamista kasvua: perheet katsovat eteläkorealaisia ja japanilaisia sarjoja tv:stä. Podemos ei ole saavuttanut Espanjassa toivomanlaistaan vaikutusta: Valenciassa ja Zaragôsassa edistykselliset voimat ovat menestyneet vaaleissa. Brasilialaiset ovat olleet aktiivisia myös Espanjan sisällissodassa.

Käytin sivulla aikaa noin 45 tuntia.

Torstai 9.2.

Katsoin uutispätkän sosiaalipornahtaviin aiheisiin erikoistuneen Louis Theroux´n skientologiadokumentin teosta. Medialle kielteinen uskonlahko lähetti dokumentaristin perään videoijan, koska piti Theroux´ta epäilyttävänä henkilönä.

Theroux´lla on tapana valita oudot aiheet: uskonnolliset kultit, erikoiset julkkikset. Theroux´n päämäärä on kuitenkin mielestään nähdä oudot aiheet normaaleina (mihin päämäärään en usko hänen pääsevän). Mihin inhimilliseen tarpeeseen skientologia vastaa? Theroux´n mielestä kyse on absoluuttisesta utopistisesta visiosta, idealismista. Perustajan fundamentalismista päästyään heille vakuutetaan, että he ovat ihmiskunnan pelastajia. Julkkikset saavat lahkossa erikoiskohtelun: heidät vastaanotetaan punaisella matolla.

Luin samaan hengenvetoon myös Carole Cadwallardin tekemän Theroux-haastattelun The Guardianista. Jutun suurimmaksi anniksi jäi isä-poikasuhteen esittely. Kirjailija Paul Theroux toivoi pojastaan työnsä jatkajaa, mutta tämä päätyi niche-dokumentaristista suurten valkokankaiden ohjaajaksi. Miksi toimittaja keskittyy isä-poikasuhteeseen? Ehkä siksi, että Theroux´n uusimmasta, ison budjetin dokumentista My Scientology Moviesta, hänellä on aika vähän sanottavaa. Theroux ei ole siinä saanut haastatteluun liikkeen johtohahmoa David Miscavigea. Osuva on kommentti Theroux´n dokumentaaripersoonasta: sehän on hyvin lakoninen ja

Aikaa meni tunnin verran.

Perjantai 10.2.

Luin Politiikasta.fi-lehdestä puolalaissosiologi Zygmunt Baumania ja Maahanmuutto retoriikkana -tilaisuutta käsittelevän tekstin. Perussuomalaisten Simon Elo syytti vihreitä ja vasemmistoliittoa ihmisoikeuspuhunnasta. Itse hän jutun mukaan syyllistyy uhkadiskurssiin, joka ei yritäkään ratkaista ongelmia. Tästä Noora Kotilainen vetää analogian Baumanin ajatuksiin pakolaisuudesta. Liike käy köyhästä etelästä vauraisiin länsimaihin, ja Elon uhkadiskurssi on analoginen niiden ihmisten puhunnalle, jotka pelkäävät ja projisoivat pelkonsa ennen kaikkea muualta tuleviin ihmisiin.

Käytin puoli tuntia.

Lauantai 11.2.

Luin Long Play-lehdestä Salora-jutun Maassa maan tavalla ilmaisen alun. Ilkka Kariston juttu, jonka otsikko kertoo paljon, valottaa ansiokkaasti Saloran alkuaikoja autoritäärisessä Swazimaassa. Tehtaan johtajat ummistavat silmänsä maan todellisuudelta ja kiittelevät vakaita olosuhteita, vaikka Sobhuza II on vastikään kieltänyt poliittiset puolueet maassa.

Emilia Palosen kirjoitus lähidemokratian toteutumisesta Maunulassa on omakohtainen, konkreettinen selostus siitä, miten virkamiehet alkoivat ottaa projektin tosissaan. Nyt he ovat saavuttaneet Maunula-talon, jossa kirjasto, työväenopisto ja nuorisotalo toimivat hyvin samassa tilassa. Asukkaat ovat olleet mukana talon suunnittelussa alusta asti eli neljän vuoden ajan. Asukaslähtöiset suunnittelumallit on visualisoitu talon seinälle.


Aikaa meni 45 minuuttia.

Tuesday, January 24, 2017

Turvapaikka irakilaiselle Samer Saadille!

Medialle tiedoksi ja julkisuuteen

SKP:n kulttuuriryhmän vetäjä kirjailija Rita Dahl vaatii Irakilaismuusikko Samer Saadille turvapaikkaa Suomesta. Dahlin mielestä maahanmuuttovirastolla ei ole perusteita palauttaa irakilaistaitelijaa takaisin.

Suomen kommunistisen puolueen (SKP) kulttuurityöryhmä vaatii, että työnsä takia Irakissa hengenvaaraan joutuneelle viulistille Samer Saadille myönnetään turvapaikka Suomessa.  

Samer Saad on ennen turvapaikkahakemuksen jättämistä Suomeen soittanut yli kymmenen vuotta Irakin kansallisessa sinfoniaorkesterissa. Lisäksi Saad on toiminut Bagdadin yliopiston taideinstituutin länsimaisen musiikin osaston johtotehtävissä.Kielteisessä turvapaikkapäätöksessään

Maahanmuuttoviraston mukaan Samer Saad on kokenut vainoa, fyysistä väkivaltaa ja hengenvaaraa Irakissa. Paluu Bagdadiin olisi Migrin mukaan mahdollista, jos Saad vaihtaisi ammattia.

Migri ei voi vaatia taiteilijalta ammatin vaihtoa, sanoo SKP:n kulttuuriryhmän vetäjä kirjailija Rita Dahl

SKP:n kulttuurityhmän vetäjä kirjailija Rita Dahl kertoo, että Samer Saad tulee pitkän linjan taiteilijasuvusta. Viulisti Saadin isä on myös muusikko ja soittaa perinteistä Irakilaista oud-luuttua. Saadin setä oli kirjailija ja näyttelijä, joka teloitettiin ideologiansa vuoksi Saddam Husseinin aikana. 

Linkki juttuun SKP:n sivuilla

Linkki SKP:n kulttuuriryhmän julkilausumaan
 

Friday, January 13, 2017

Hyvien veljien kestämätön kaivospeli

Hyvien veljien kestämätön kaivospeli
Puheet suomalaisesta ympäristöystävällisestä kaivostoiminnasta osoittautuivat pelkiksi korulauseiksi kun Talvivaara kerta toisensa jälkeen rikkoi törkeästi velvoitteitaan, ohitti sulavasti kaiken valvonnan, ja lopulta sai aikaan yhden Suomen kaikkien aikojen suurimmista ympäristötuhoista. Rita Dahlin kirja Suuri Kaivospeli on loistava matkaopas siihen, miten asiat tapahtuivat ja miksi kukaan ei tehnyt mitään.
Talvivaaran ja muiden kaivosten omistajilla on sama pyrkimys kuin kenellä tahansa markkinatalouden toimijalla: Sijoitetut rahat pitää saada tuottamaan voittoa. Mitä suurempi se voitto on, sitä pidemmälle voidaan mennä.
Poliitikot kaivosten asialla
Kirjaa lukiessa ei jää huomaamatta, ettei esimerkiksi Talvivaara yhtiön Pekka Perä suinkaan ollut tietämätön kaivoksensa ongelmista. Hän vain piti suurta bisnestä tärkeämpänä kuin vaikkapa Laakajärven kaloja. Häikäilemättömällä toiminnallaan hän aiheutti vahingot, joita korjaillaan satoja vuosia, ja joiden kustannukset kaatuvat meidän kaikkien niskaan. Jo nyt olemme maksaneet yhdessä yli 400 miljoonaa euroa ja piikki on edelleen auki.
Rita Dahl tuo hyvin esiin, ettei Perä suinkaan yksin ollut asialla. Ilman hallitusten suosiollista apua sekä kaivoslainsäädännön muutoksissa että muun muassa ympäristöhallinnon yhdistämisessä ELY-keskusten yritysystävälliseen ilmapiiriin tuskin olisi ollut mahdollista avata kaivosta ja jatkaa toimintaa näin pitkään. Valitettavasti suuri osa myös paikallispoliitikoista on ostanut kaivosyhtiöiden kauniit puheet työpaikoista ja verotuloista. Dahl kuvaa mainiosti, miten molemmat jäävät yleensä vain haaveeksi. Ympäristön peruuttamaton tuho sen sijaan seuraa vääjäämättä.
Kansalaisjärjestöjen taistelu
Onneksi Suomessa on olemassa myös vastavoimia. Kaivosten lähiseutujen asukkaat ovat osanneet laskea yhteen. He ovat myös verkostoituneet kautta maan ja maailman, jolloin heille on turha valehdella kaivosten toiminnan sujuvan niin hyvin kuin näiden ympäristöraporttien perusteella saattaisi kuvitella.
Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat laittaneet stopin muun muassa Kuusamon kaivoshankkeelle, jossa australialainen Dragon mining tavoittelee lisää kaivoksia Suomessa. Australiassa tämä kaivosyhtiö louhii jo kullan lisäksi uraania ja tähtää lopulta mitä ilmeisimmin uraanirikkaalle mustaliuskealueelle, joka kattaa koko Fennoskandian alueen.
Uraanilla on maailmalla paremmat näkymät kuin perinteisemmillä kaivannaisilla, koska esimerkiksi kierrättäminen ei sen kohdalla onnistu. Jos emme pidä varaamme, tullaan tänne avaamaan suuria uraanikaivoksia, eikä ainakaan Sipilän hallitus katso sellaisia hankkeita mitenkään karsaasti. Kansalaisilla riittää siis vahdittavaa.
Suuri kaivospeli on erinomainen teos jokaiselle, joka on kiinnostunut suomalaisesta ympäristönsuojelusta, hyvien veljien karuselleista ja kapitalismin törmäyskurssista ympäristön ja ihmisten etujen kanssa. Se tuo esiin niitä kulmia, joista kaivosteollisuuden kaunis kuori on alkanut repsottaa. Olisi suotavaa, että ainakin kunnissa ympäristöpäätöksiä tekevät tai niihin vaikuttamaan pyrkivät lukisivat kirjan. Suuren kaivospelin avulla on huomattavasti helpompi esittää vaikeita kysymyksiä silloin, kun teidän kuntaanne tai lähialueellenne ollaan avaamassa kaivoksia.

Tiina Sandberg

julkaistu Tiedonantajassa

Terveyskeskus

Terveyskeskus

Alva kahlasi sohjon läpi sydän voimakkaasti pamppaillen. Ovet aukesivat automaattisesti ja Alva oli sisällä tutussa aulassa, jossa hän ei ollut käynyt muistaakseen kertaakaan äidin noin kymmenen vuotta sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen. Ei ollut ollut tarvetta. Nyt sitä sitten oli toden teolla. Pamppailu alkoi tuntua huolestuttavalta sielun ja ruumiin pingisottelulta paikassa, jossa sen ei olisi pitänyt tuntua: sydämessä.

Alva tulosti vuoronumerolapun ja paineli odottamatta ensimmäiselle luukulle, jolla näytti palvelevan virkailija.

Tulin tänne kohonneen verenpaineen takia. Tämä on akuutti tilanne, asialla on kiire.”

Punatukkainen virkailija vilkaisi suljetun lasin takaa tokaisi: ”Mene tuonne toiselle luukulle”, osoittaen luukkua, jonka lasi oli auki.

Alva tallusti otsa hikeä valuen oikeaan paikkaan ja istuutui. Toinen virkailija osoitti yhtä tylsistyneen näköisenä seuraavaa luukkua ja punatukkaista sairaanhoitajaa sinisessä fleecepuserossa.

Miksi ne kaikki ovat punatukkaisia, mietti Alva kuumeisesti, pingisottelun jatkuessa sisällä kiivastahtisena. Ja miksi minä huomaan juuri punaisen värin, se ei siis ole ainakaan mikään abjektivärini.

Tulin tänne kohonneen verenpaineen takia. Minun piti tavata tulla ensiapuun lääkäri Anne Koivulehdon luokse”, toistin otsa hikisenä ja vaivalloisesti huohottaen, ojensin hoitajalle verikokeen tulokset. Siitä oli alleviivattu P-Krea 176 umol/l. ”Ei meillä ole ketään Anne Koivulehtoa”, sanoin fleecepaitainen nostamatta katsettaan tietokoneen ruudulta. ”Lääkärin nimi on Anne Koivulehto”, Alva toisti ja ojensi terveydenhoitajan kirjoittaman paperin, johon oli ylä- ja alapaineen lisäksi kirjoitettu lääkärin ja sairaanhoitajan nimi. Hänelle ei juolahtanut mieleen, että hoitaja oli kirjoittanut paperilapulle oman nimensä lisäksi psykiatrisen poliklinikan lääkärin nimen. Sen, joka arveli Alvalla olevan hoitamattoman kohonneen verenpaineen.

Se on mahdollista, muisteli Alva, joka ei muistanut, milloin tarkalleen oli viimeksi käynyt verikokeissa. Joskus vuosia sitten se oli, kodin lähellä sijaitsevassa terveyskeskuksessa. Hoitaja oli silloin huomauttanut kohonneesta verenpaineesta ja kehottanut seuraamaan arvoja terveyskeskuksessa kaikkien käytössä olevalla mittarilla lukemien kehittymistä. Alva oli käynyt kerran mittarilla, mutta ei mittaaminen oli jäänyt puolitiehen. Kun koneen käynnisti, mansetti puristi käsivartta niin, että Alvaa satutti. Ei hän halunnut tuntea sellaista kipua, kun kivut olivat poistettavissa niin kätevästi. Kaikkihan niin tekivät, paitsi Alva, ja siksi oli parempi olla tekemättä sellaisia juttuja, joista seurasi kipua. Rinnakkaisvalmisteet oli olivat halvempia eikä Alva ollut huomannut tehossa eroa. Mutta verenpaineen mittaaminen jäi yhteen kertaan Alvan osalta.

Alva oli alkanut käyttää ensimmäistä lääkettään vakituisesti vain vähän yli kuukausi sitten. Alva, joka ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa sen miljoonan masennuslääkkeitä käyttävän joukkoon, joutui vasta nelikymppisenä tunnustamaan, että nyt oli vihdoin hänen vuoronsa. Vaikka Alva ei ollut rasittanut itseään päivätöiden kaoottisella sydämentahdistuksella, hän oli omassa yrittäjän arjessaan yrittänyt parhaansa mukaan noudattaa

Hoitaja jatkoi nakutteluaan eikä vastannut. Alva vaikeni ja yritti odottaa kärsivällisenä. Se kai olisi paras strategia tässä tilanteessa, jossa hän ei uskonut olevansa kummoisessakaan neuvotteluasemassa. ”Kauan tässä menee, minun pitäisi ehtiä yhden bussiin ja ehtiä verikokeeseen ennen sitä”, sanoi Alva ja katsoi kelloaan: 12.30. Fleecepaitainen tokaise hermostuneena: ”Mitään verikoetta ei pystytä ottamaan, ellet rauhoitu ja mene odottamaan.” Alva siirtyi päivystyksen puolelle istumaan. Huoneessa istui seitsemän ihmistä, joista neljä olivat varmaan tullut yhdessä. Kaksi pariskuntaa ja kolme yksinäistä, Alva päätteli.

Hän palasi noutamaan muistilappua, johon hoitaja oli kirjoittanut veriarvot: 230/132 ja 218/130. Fleecepaitainen oli sulkenut lasi-ikkunan ja avasi sen vastenhakoisesti katsomatta Alvaan työntäen hänelle käsinkirjoitetun lapun. ”Niemi”, tummatukkainen, tukevahko nainen huusi vastaanottohuoneen ovelta. Syöpäpotilaan näköinen lähes hiukseton nainen ja häntä saattava mies nousivat ja astuivat sisään. He olivat sisällä kauan aikaa, Alva ei osannut sanoa sitä minuuteissa, mutta se tuntui pitkältä. Sitten oli jälleen hiljaista ja toisesta ovesta tuli esiin vaalea, silmälasipäinen ja polkkatukkainen lääkäri, joka kutsui sisään seuraavan asiakkaan. Sinne meni vanhemman pariskunnan naispuolinen edustaja.

Jono jatkoi etenemistään. Päivystykseen tuli vaalea, tukeva nainen, joka meni istumaan pöydän ääreen. Katsoin kelloa: 13.15. Minuutit matelivat. Vaalea nainen pääsi sisälle ja Alva meni istumaan hänen paikalleen. ”Tutkimustulokset valmistuvat noin parin tunnin sisällä”, julistettiin seinälle painetussa ohjelistassa, jossa kehotettiin odottamaan kärsivällisesti ja melua pitämättä sekä häiriötä aiheuttamatta. Aulan läpi vietiin paareilla vanhoja naisia sisälle sairaalaan. Yhtään miestä ei näkynyt. Hoitajat juoksivat sisään ja ulos hoitohuoneista. Kiirettä näytti piisaavan ainakin näennäisesti.

Fleecepaitainen astui ulos hoitohuoneesta ja kuulutti: ”Lahtinen”. Alva nousi ja lähti naisen perään. Hänet vietiin pieneen hoitohuoneeseen, vedettiin verho kiinni ja kehotettiin asettumaan pitkäkseen EKG:tä ja verikoetta varten. Hoitaja kiinnitti tarrat ruumiiseen paidan alta, laittoi koneen käyntiin ja otti samalla verikokeen oikean käden peukalosta. Hoitaja tunki kätensä Alvan puseron alle ja irrotti tarroja huolimattomasti todeten: ”Kyllä se verenpaine on kohonnut.”

Alvasta alkoi tuntua, että päässä humisi, sellainen tunne oli ollut joskus öisinkin, kun hän heräsi ilman mitään näennäistä syytä. Alva palasi odottamaan. 13.50. Julkisella puolella vaadittiin kärsivällisyyttä, jos ei ollut varaa maksaa työterveydenhuollostaan, oli oltava rutkasti sisua. Sitä Alvalla riitti, oli riittänyt jo vuosien ajan, kun hän sinnitteli pienillä palkkioillaan koulutuksestaan huolimatta eteenpäin unohtaen kaiken vaateliaisuuden, jota hänellä ilmeisesti olisi pitänyt olla itseään kohtaan.

Vihdoin tumma, tukeva lääkäri astui ulos ja huusi Lahtista. Alva astui sisään.

Teillä on pahasti kohonnut verenpaine ja se pitää hoitaa heti. Onko teillä havaittu aiemmin vastaavaa?”

Edellisestä verikokeesta on vuosia ja silloin huomautettiin kohonneista arvoista, mutta ne eivät ole olleet ilmeisesti näin huolestuttavan korkealla. Voiko tämä olla väliaikaista? Luulen kyllä, että tämä on jatkunut pitkään. Olen tuntenut öisin päässä eräänlaista huminaa.”

Kaikki on mahdollista, mutta voi olla kyse myös hoitamattomasta verenpaineesta ja se pitää hoitaa välittömästi kuntoon. Arvonne ovat hyvin korkeat. Soitan vielä, mitä teemme.”

Alva nyökkäsi ja jäi odottamaan, kun lääkäri soitti kollegalleen. Hän otti käteen verenpainelääkereseptin. Mitään tarkempia ohjeita ei kuulunut. Alva kätteli lääkäriä. Aulassa hän tunnusteli puseroa: EKG-tarroja oli vielä rinnan alla. Alva pysäytti verikoekärryjen kanssa kulkevan hoitajan ja kysyi näyttäen yhtä tarraa: ”Mitä näille tehdään?”

Voit irrottaa ja heittää ne roskikseen”, hoitaja sanoi ja lähti kiireesti kärryjen kanssa eteenpäin.

Ovi aukeni ja hoitaja huusi: ”Salmi odottaa sitten aikaa lääkärille.”

Hän meni syöpäpotilaan näköisen naisen luokse: ”Teidän pitää mennä vielä sisätautilääkärin luokse kokeisiin. Tuli uudet ohjeet.”

Nainen katsoi mieshoitajaa kummeksuen: ”Mutta ensin ne sanoivat toisin, nyt ohjeet siis muuttuivat?”

Hoitaja nyökkäsi ja pudisti päätään myöntymyksen merkiksi.

EKG:n mittauksesta ruumiiseen kiinni jääneet tarralaput pistelivät iholla. Alva tunnusteli vekottimia vihreän villapaitansa lävitse: hoitaja oli jättänyt osan tarralapuista kiinni rintojen alle. Alva veti puseron lievästi ylös ja irrotti pari tarralappua, jotka tuntuivat oitis käsiin. Loput jäivät roikkumaan etuvartaloon tiukasti. Olihan Alvalla koko ilta aikaa irrottaa ne kotisohvalla.

Alva astui ulos päivystyksen ovesta ja suunnisti kohti bussipysäkkiä. Matkakortin vaihtoaika oli mennyt umpeen pari tuntia sitten. Hän huokaisi. Kortti oli pakko leimata uudelleen. Alvan mielessä vilisivät luvut ja rajat: Helsinki, Vantaa, 0 euroa.

Alva otti viimeiset pari juoksuaskelta bussia kohden ja painoi kakkosta. Ei auttanut mikään, oli taas painettava uutta matkaa. Mistä hän olisi tiennyt, kuinka kauan verenpaineen ja EKG:n mittaaminen ja tulosten antaminen saattaisi kestää. Oli päästävä kaupunkiin nopeasti.

Laulutuntia ei voisi mistään hinnasta jättää väliin, se oli päivän pelastus ja viikon kohokohta: ainoa ilonaihe jäätäväksi muuttuneessa maailmassa. Kirjasto 10:ssä vähävaraisetkin pystyivät harrastamaan erilaisia harrastuksia, mikäli heillä oli kirjastokortti. Edellytyksenä tosin oli, että soittohuoneessa oli vapaa rako tiettynä päivänä, mikä ei ollut kirkossa kuulutettu asia. Viikkoa ennen kaikki vuorot olivat menneet aika tarkasti; niillä oli kysyntää suuremman joukon keskuudessa.

Alva päätti ottaa riskin. Luultavasti se ei kannattaisi ja hän joutuisi lähtemään eteenpäin tyhjin käsin pettyneenä, mutta näin hän olisi sen ainakin ottanut eikä tarvitsisi harrastaa mitä, jos –tyylistä mietintää. Hän oli ajoittain, mielestään liian harvoin, toimen nainen, joka ei jäänyt odottelemaan muiden mielipiteitä. Byrokratian sotkujen vuoksi toiminta ei aina vain johtanut toivotunkaltaiseen lopputulokseen.

julkaistu Tiedonantajassa

Friday, January 06, 2017

Sanan paino runoudessa

Jussi Särkelän kritiikki Sanan painosta blogissaan

Valtamedia on luopunut sille kuuluvasta sivistystehtävästä. Muu media on markkinoiden vallan alla jäänyt marginaaliin. Snellman olisi tilanteesta kauhuissaan. Runous on muutoksen myötä puristuksessa. Sitä ei juuri esitellä ja runouden kritiikki on museoitu. Moni huomion arvoinen runoilija jää pimentoon, yleisön ulottumattomiin.
Jotain tällaista tuli ensimmäisenä mieleeni lukiessani Rita Dahlin runoeeposta ´Liikennevaloja eksyneille´ (Kolera 2015). Dahl viiltää eepoksessa auki yhteiskunnallisia rakenteita aforismin, runon, proosan ja kollaasien metodein.
”Mies käveli Nevskij Prospektiä, hän olisi voinut kävellä missä tahansa, kun kivi sattui päähän. Runoilija raahautui seiniä pitkin ensimmäistä baaria kohti. Hän kurkotti kättä kohti oven kahvaa, mutta ovi läimäistiin nenälle. Kansalainen talletti kaiken sukan varteen ja heitti rammoille vain kolikoita. Hän oli ensimmäinen, jolle ei käynyt kuinkaan. Tämä tarina ei opeta mitään, vain sen, että kiviä putoaa päähän missä tahansa. Henkilöt kyllä ovat tosia. Älä usko naapuriasi!”
´Liikennevaloja eksyneille´ runojen aiheet kattavat nykyihmisen elämän useita alueita.  Monikerroksinen eepos houkuttelee palaaman sen teksteihin ja teemoihin uudelleen. Aistin kokonaisuudessa latinalaisamerikkalaista yhteiskunnallisesti osallistuvaa tekstiä, mutta myös perinteistä suomalaista kaihoa, ”Käyn varjoisiin lehmuksiin / onnen hehku kengissäni…”Runojen lukemisen jälkeen minun oli pakko jatkaa kirjailijaan tutustumista.
En tiennyt mitään henkilöstä nimeltä Rita Dahl. Siispä hämmästyin kun google kertoi hänen olevan vantaalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut viisitoista teosta, toiminut kääntäjänä ja toimittajana sekä on Pessoa-tutkija. Koska en ollut tästä kirjailijasta aikaisemmin kuullut, minä olen tältä osin joko sivistymätön tai sitten Dahl kuuluu heihin, jotka nykyisessä kustannusilmapiirissä tahtovat jäädä marginaaliin ja siten tuntemattomiksi.
Rita Dahlin viimeisintä, ´Sanan paino, kirjoituksia poetiikasta ja politiikasta´, lukiessa käy selväksi, että hän on portugalilaisen kielialueen asiantuntija. ´Sanan painossa´ ”lähiluennassa” ovat Jose de Saramago, Wilmar Silva, Alberto Pimenta, mutta myös tanskalais-norjalainen Aksel Sandemose.
´Sanan paino´ käy lähes oppikirjasta aloitteleville kirjailijoille ja runoilijoille. Dahl esittelee vaihtoehtoisia runouden muotoja. Hän pitää kuluvaa vuosikymmentä uudistuvan runouden kukoistavana aikana. Hän esittelee mm. ”äärimmäisen poliittisen” runouden muodon Flarfin, joka perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin. Flarf on rumaa, epäesteettistä ja epärunollista, joka sisältää kirosanoja ja muuta ”alhaisena” pidettyä kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena hallinto- ja tieteellisen kielen rinnalle. Flarfin ansiona on erilaisen kieliaineksen demokratisoiminen. Näin se heijastaa vahvistuneen luokkayhteiskunnan eriarvoisuuden poistamisen tarvetta demokratian keinoin. Flarf on eräs tämän hetken kapinarunouden muoto.
Dahl on parhaimmillaan kirjoittaessaan runoudesta ja sen yhteiskunnallisista tehtävistä. Hän näkee kirjallisuuden yhteiskunnallisen todellisuuden muodostamaa taustaa vasten. Se sopii hyvin eteläamerikkalaisen kirjallisuuden tuntijalle. Dahl haluaa mennä ilmiöiden taakse, nähdä yhteiskuntaa ohjaavat voimat ja paljastaa ne. Tämä realistinen ote ei tietenkään viehätä ruusujen ja orvokkien loistosta kirjoittamaan ihastuneita. Kukat kuihtuvat, mutta yhteiskunnallinen todellisuus on totta aina. Runouden tehtävä on aina ollut yhteiskunnallinen muutos ja sen kuvastajana sanan kehittäminen.
Parhaimmillaan Rita Dahl on kirjoittaessaan runosta. Lukija lähes kuulee kuinka Rita hengittää runoa. Hän on käynyt imemässä runouden ilmaa Välimeren maissa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. ”Runon synnyinsijat vaikuttavat kieleen, rytmiin ja hengitykseen”, hän toteaa. Dahlin mukaan esimerkiksi Nicaraguan kaltainen maa on otollisempi runoudelle kuin Suomi. Täällä ”hulluudelle ei ole sijaa kuin kaduilla tai sairaaloissa”.
Dahl kirjoittaa, että hyväksi runoilijaksi tuleminen edellyttää runouteen perehtymistä, tulkintakyvyn jatkuvaa kehittämistä, jatkuvaa kirjoittamista sekä kykyä tietynlaiseen itsekritiikkiin ja –arvioimiseen. Yhdyn näkemykseen. Itse lisään, että toisaalta ns. kansan syvistä kerroksista nousee runoutta, joka on tärkeää sanomansa puolesta. Aina sisältö ja muoto eivät ole tasapainossa. ”Ihmisten luova itseilmaisu on tärkeää”, aivan kuten myös Dahl toteaa.
Ammattikirjailijoiden ja amatöörien ero tulee ´Sanan painossa´ erityisen voimakkaana esiin. Mielestäni jopa häiritsevän voimakkaana. Tai sitten Dahlin tarkoitus on tätä kautta nostaa esille kysymys runoilijoiden ja kirjailijoiden toimeentulosta. Marginaaliin jäävät ammattilaiset, kuten Dahl, joutuvat käyttämään kohtuuttomasti energiaa toimeentulojärjestelyihinsä. Se energia – ja luovuus – on kirjoittamisesta pois. Apurahajärjestelmät on kehitetty tätä ongelmaa korjaamaan. Ne saavat Dahlilta rankkaa kritiikkiä. Hänen mukaansa apurahajärjestelmät lämpiävät sisään.
Dahlin mukaan runoudelle on jätetty kielenuudistustehtävä, koska runous ei kuitenkaan myy. Näin ilmeisesti on, mutta eikö myynti ole kirjallisuuden tason – ainakin ainoana - perusteluna ylipäänsäkin huono. Kun Dahl sanoo kielellisen kunnianhimon olevan runouden ainoa ase kulutuksen hallitsemassa maailmassa, niin siinä runouden mitta on sanottu. Markkinointiin perustuvassa yhteiskunnassa kaikki syvällisyys tahtoo jäädä toissijaiseksi, ei vain runous. Yhteiskunnan sivistystasosta kertoo paljon, että kirjailijoiden enemmistö kuuluu köyhälistöön.
Jokaisen alkutaipaleella olevan runoilijan ja kirjoittajan kannattaa lukea ´Sanan paino´. Pidemmälle ehtineet kirjoittajat voivat vahvistaa asemoitumistaan kirjallisessa kentässä pohtimalla kirjan esiin nostamia teemoja. Tämä kirja olisi ansainnut kustannustoimittajan ja näkyvän esillepanon markkinoilla.
Rita Dahlin teoksen läpi kulkee kysymys mitä on ”uusi” välittäminen, solidaarisuus, ja miten se voisi näkyä kirjallisuudessa ja runoudessa. Kysymys on hyvin ajankohtainen, koska maapallolle on syntynyt ennen kokematon yhtenäiskulttuuri, joka panee ihmiset olemaan erilaisia samalla tavalla, ajattelemaan samoin kategorioin ja palvomaan yhtä ja samaa jumalaa, pääomaa ja sen valtaa.
”Orgiat helvetissä on neutraalin ylistyslaulu”, kirjoitti brasilialainen Clarice Lispector jo viisikymmentä vuotta sitten (Passio, Rakkaus G.H:n mukaan, Teos 2014). Jotain neutraalisuuden ja tasapaksuisuuden rikkovaa anarkiaa nykyisen yhteiskunnallisen hegemonian purkaminen edellyttää. Rita Dahl soittaa hyvin uudistusten lähteiden säveliä. Tutustukaa ihmeessä.

Thursday, January 05, 2017

Ammattiryhmä vailla statusta

Ammattiryhmä vailla statusta
Luovan työn tekijöitä ei työvoimaviranomainen ymmärrä. Meiltä puuttuvat perusoikeudet, jotka muille on lailla taattu. Jos jäämme työttömiksi, on mahdollista, että loppututkinnon tekemättömälle syntyy viiden kuukauden karenssi, jonka aikana ei siis nautita minkäänkaltaisia tuloja.
Me olemme usein ammattitaitomme julkaisuilla ja teoksilla todentaneet ja osalla on ne loppututkinnotkin. Miksi meitä silti kohdellaan kuin täysin oikeudetonta ja ammattitaidotonta paaria-luokkaa?
Vaadin täysin samoja oikeuksia meille kuin kaikille muille ammattiryhmille. Ei ketään saa Suomessa jättää vaille tuloja ja toimeentuloa. Se on toimeentuloloukku.
***
Otetaan esimerkki.
Jos kirjailija jää työttömäksi eli luovuttaa käsikirjoituksen ja hänellä ei ole TE-toimiston ja KELAn ammattitaidon takeena pitämää maisterintutkintoa tai muuta tutkintoa, luovan alan tekijä jää tyhjän päälle peräti viideksi kuukaudeksi. Jos on sitten jotakin omaisuutta tai tuloja ja puolisolla tuloja, toimeentulotukeakaan ei saa.
Siihen on sitten harkittava akateemisenkin kaikenlaisia mahdollisia tapoja saada tuloa työkokeilusta kuntouttavaaan työtoimintaan.
Pitää myös harrastaa perhesuunnittelua kaikki nämä em. asiat mielessä pitäen. Mutta ennen kaikkea kannattaisi varmistaa, että ammattitaito on muodollisesti osoitettavissa ja hankkia tutkinto, joka sen osoittaa.
***
Miten olisi siis taiteilijapalkka 1800 euroa ammattitaitonsa joillakin ammattiliiton kriteerein osoittaneille luovan alan tekijöille?
Huoli on aiheellinen, koska lähes eläketurvan ulkopuolelle jääviä freelancereita, vapaita taiteilijoita, on yli 50 prosenttia taiteilijakunnasta. Nämä ovat ammattitaitonsa osoittaneet liiton edellyttämin kriteerein.
Entä erillinen sosiaaliturvarahasto? Saksassa sellainen on jo käytössä.
Puretaan myös kaikki työllistymistä ehkäisemät byrokratian loukut. Taidetta saa tehdä työttömyysaikoina, vaikka se tuokin tuloja vain osalle taiteilijoista. Lisäksi opiskelu on sallittua.
Mutta miten saada taiteilijat sosiaali- ja työttömyysturvan piiriin? Lyhyellä aikavälillä nopein toteuttamisvaihtoehto on muuttaa sosiaaliturvan etuuslakeja ja tätä kautta saada taiteilijat kattavamman sosiaaliturvan piiriin.
Miksi taiteilijoiden asioista puhuvat ja niitä selvittävät usein ei-taiteilijat? Esimerkiksi nais- ja queertutkimuksessakin vaaditaan ääntä äänettömille, LBGTI-väelle ja naisille itselleen, sen sijaan, että heillä olisi jotkut välittäjät, edustajat. He ovat toimijoita ja subjekteja itse, ja ansaitsevat puhua omilla äänillään.
Luova kasvu ja taiteilijoiden toimeentulo 2011 -raportin on tehnyt Tarja Cronberg. Selviää hyvin, että hän ymmärtää taiteilijan työksi seksikkäät brändäystoimialat, kuten kuvataiteen ja designin, joilta tuloja voi saadakin. Näkemys on hyvin vaillinainen.
Annetaan taiteilijoiden puhua taiteilijoiden asioista. Me ne tunnemmekin.
Rita Dahl
julkaistu Tiedonantajassa

Wednesday, December 21, 2016

Maa-ainesta vähiten tarjoavalle

Hyvää joulua ja uutta vuotta! Tervetuloa kaivosvastaisille kahveille Tikkuraitille keskiviikkona 4.1. klo 15-17.



Vantaan kaupunginvaltuuston ympäristölautakunta hylkäsi Lemmikäisen maa-ainesluvan kuultuaan eri tahoja.


Vantaan kaupunginsuunnittelulautakunta vastustaa ympäristöluvan ja maa-ainesluvan myöntämistä Lemminkäisen 20 hehtaarin avolouhoshankkeelle Vantaan ja Nurmijärven rajalla. Hanke jättäisi jälkeensä kanjonin, jonka pohjalle olisi vaikea sijoittaa mitään toimintaa ja liittää aluetta rakenteellisesti muuhun taajamarakenteeseen.

Terveydensuojeluviranomainen korostaa, että melusta ei saa aiheutua haittaa alueen asukkaille, ei myöskään pölystä. Lemminkäisen kaavailujen mukaan louhintaa tehtäisiin klo 7-21 välisenä aikana.

Uudenmaan ELY-keskuksen mukaan hakemuksessa ei ole riittävästi selvitetty kalliosinisiiven esiintymistä alueella ja louhinnan vaikutuksia kalliosinisiiven esiintymiseen. ELY-keskus katsoo myös, ettei hankkeessa ole tehty myöskään liito-oravaselvitystä. ELY-keskus pitää myös kaivoselvitystä osin puutteellisena.

Uudenmaan Liitto lausuu, että Riipilän luonnonsuojelualueen kunnon pitää säilyä samana. Nurmijärven kunta toteaa, että muun muassa viheryhteystarpeista on valitettu.

Hakemuksesta on jätetty peräti 440 mielipidettä ja muistutusta. Esimerkiksi asukasyhdistysten lausunnossa todetaan hankkeen olevan ristiriidassa arvokkaan luonnon ja vuosisataisen asutuksen kanssa.


Rita Dahl

tulossa Vantaan Sanomiin